Pelko

Yksinhuoltajan arki ei ole aina helppoa. Ei varsinkaan kun sen lisäksi oman mielen kanssa on kamppailua. Meidän elämässä (minun mielessäni) on pinnalla yksi sana: Pelko. 

Joku viisas psykologi joskus jossain kirjoitti jotain tähän tyyliin; "Kun lapsi syntyy, hänellä on kummassakin kädessään viesti vanhemmilleen. Toisessa lukee "toivo". Se tarkoittaa: kaikkea hyvää voi tapahtua. Toisessa lukee "pelko". Se tarkoittaa: kaikkea pahaa voi tapahtua." 

Mulle tämä on ollut juuri nyt pinnalla, realistinen aihe. Koska heti Liljan synnyttyä, on olo ollut normaalia turvattomampi. Kotona öisin lyön ovet turvaketjulla lukkoon - tiedän, ettei sieltä tuskin ketään ole sisälle tulossa, mutta just in case. Olen liittymäisillään itsepuolustuskursille, sekä nukun valot päällä öisin. Kun huoli ja pelko muuttuu konkreettisiksi teoiksi, on asialle varmaan jo tehtävä jotain. 

Mun pelot liittyy lähes poikkeuksetta pimeään ja pimeässä oloon. Ensikodissa ollessa käytän pientä lyhtyä yövalona. On hassua, kun pimeää pelkää vielä aikuisenakin. Aina luulin että se oli lasten vaiva. Jännä, että vaikka täällä ensikodissakin on aina joku muu paikalla, on pelko silti täälläkin hyvin eläväisesti läsnä.

Ensikodin huone, jossa ollaan atm.

Outoa on, etten mä oikein edes osaa selittää mitä mä pelkään. Kai se on se suojeluvaisto mikä on tullut tota lasta kohtaan, että mun täytyy olla tuki ja turva - aikuinen joka pitää pahan loitolla. Mun pitää olla vahva. En haluu siirtää omia pelkojani lapseeni, mutta tää käy hankalaks kun ne pelot vahvistuu vaan viikko viikolta. Enkä enää pelkää vaan pelkästään realistisia asioita, vaan niitä samoja mörköjä mitä pienenä piti tarkistaa sängyn alta ettei ollu. 

No, ehkei ihan samalla lailla. Tiiän kuitenkin ettei mun pelot oo aina ihan realistisia, mutta ne on todellisia mulle. Tuskin oon ainoo tuore vanhempi / äiti, joka kamppailee näiden asioiden kanssa. Olisi toisaalta kiva että olisi se kumppani, johon turvautua.